Menimme Mötkön kanssa suoraan autolta tuomareiden luokse, juttelimme niitä näitä ja tuomarit tutustuivat koiraan. Mötköllä meni mieleellään tutustumaan uusiin ihmisiin ja pälyili samalla parin kymmenen metrin päässä olevaa makkaragrilliä. Luoksepäästävyys oli hyvä.

Taistelutahtoa mitattiin ehdotuksestani vieheen tapaisella lelulla, Mötköhän on tottunut kilpajuoksija. Naru oli liian lyhyt eikä se kovin innostanut ennen kuin lisäsin narun jatkoksi remmin ja päästin Mötkön irti. Kun itse vedin viehettä niin Mötkö innostui, juoksi, hyökkäili ja kiskoi ihan totsissaan. Ja kävi välillä tsekkaamassa makkaragrillin. Itse asiassa hajotti koko vieheen. Täysiä pisteitä ei kuitenkaan tullut koska tuomarit eivät saaneet Mötköä innostumaan.

Ihmisen ylävartaloksi puettu kelkka oli helppo. Ensin Mötkö nyhjäsi minua ja katseli taivaalle (ja grillille). Kun kelkka oli hilattu metsästä noin neljän metrin päähän, Mötkö meni sitä vastaan niin pitkälle kuin remmi antoi myöten. Ei aristellut sitä. Ohitimme sen kävellen, eikä se enää sitten kiinnostanut.

Puolustushalua ei löytynyt, eikai vinttikoiralta kuulukaan. Ihmisen ”hyökätessä” kimppuumme Mötkö perääntyi rauhallisesti taakseni ja oli hiljaa siinä. Kun hyökkääjä rauhoittui, Mötkö lähti suosiolla mukaan – ja voi sitä riemua kun tuomari päästi sen irti ja minä kutsuin luokse! Mötkö juoksi iloisesti luokseni, ja ohitseni makkaragrillille!

Seuraavaksi kävelimme pari kierrosta toimistoparakin ympäri. Ensimmäisellä kierroksella maassa ollut takki hyppäsi kohdallamme ilmaan, Mötkö säpsähti, ei muuta. Kohta aivan takaamme kieri kolisten tynnyri jossa taisi olla kiviä sisällä tehosteena. Mötkö säpsähti taas ja vähän hypähti pois päin ihmetellen. Toisella kierroksella se ei moisista asioista, takista ja tiellämme olevasta tynnyristä välittänyt, oli kai jo unohtanut että ne säikäyttivät.

Pimeässä huoneessa Mötkö tuli epäröimättä sisään ja perille saakka missä istuin, haisteli matkalla vähän tiellä olevia tavaroita. Ei ongelmia.

Kytkin Mötkön seinään ja menin toiselle puolen parakkia. Mötkö ei kuulemma lainkaan yrittänyt puolustaa itseään kun tuomari uhkasi, vaan alistui täysin. Ja oli taas kovin onnellinen kun tulin pelastamaan sen.

Paukkuarkuutta ei ollut, taisiko koko koira huomatakaan että jossain ammuttiin? Ei minkäänlaista reaktiota.

Tuloksia odotellessamme Mötkön innokkuuskin palkittiin, koska olimme päivän viimeinen pari, puffettia alettiin kerätä kokoon – ja kiltti setä antoi Mötkölle kaksi viimeistä makkaraa! Lopputulos oli huomattavasti parempi kuin itsekään odotin, ja koska moni collie-ihminen, joiden koirat oli testattu ennen meitä, oli mielenkiinnosta jäänyt seuraamaan suoritustamme, keräsimme taas hitusen hyvää mainetta rodullemme. Kovasti olivat kiinnostuneita koirasta ja rodusta.

KATSO MYÖS MÖTKÖN EMÄN, ROOSAN TULOS

Sivu päivitetty 18.10.03